3. Krapula
Krapula on siitä mielenkiintoinen aihe, että se koskettaa tavalla tai toisella jokaista suomalaista. Yleensä krapula kipsahtaa omalle kohdalle, mutta myös sivustaseuraajan osa on toisinaan äärimmäisen vaikea. Tiedemiehet, kansanparantajat ja mitä ihmeellisimmät konitohtorit ovat jo vuosisatoja, ellei jopa vuosituhansia, yrittäneet selvittää krapulan tieteellistä kaavaa.
Edelleen selvittämättä on, mistä krapula kaiken kaikkiaan johtuu ja eritoten millä ihmeellä sen voisi aukottomasti parantaa. Jokainen meistä kokee tuon yllättävänkin tutun vieraan eri tavoin. Siinä missä toinen nautiskelee krapulan oikeuttamasta velttoilusta, toinen syö katkeraa kalkkia manaten viinakset alimpaan helvettiin itkiessään vessan viileällä, laatoitetulla (olipas nokkela tuplamerkitys…ööö) lattialla yhä uudestaan ja uudestaan.
Toisille krapula on pieni häivähdys eilisestä, joka hulahtaa aamujöötin, tieteellisen termein krapulapaskan mukana Suomineidon kliiniseen ja tekniseltä tasoltaan vertaistaan hakevan viemäriverkoston syövereihin. Harvemmin sitä tulee muuten miettineeksi siinä aamupalaksi munavoileipiä tehdessään, että siinä sitä itse asiassa porisee keitinvetenä tuusulalaisen paperi-insinööri Simon tislattu krapulapaska. Sillä niin hieno on tuo insinöörien rakentama vedenpuhdistusketju, että jopa jäykinkin scheissejäte saadaan formuloitua maailman puhtaimmaksi juomavedeksi. No, tarttee kuitenkin muistaa että joskus sitä saattaa silti jokin mennä vahvasti reisille jopa tässä insinööritermein kuvattuna ”pomminvarmassa” ratkaisussa, jonka johdannaisena Nokialla saattaa pukata pientä ripulointi-epidemiaa, mutta pääosin paska sulaa atomeiksi aivan kuten pergamentteihin on suunniteltaessa piirretty!
Toisessa ääripäässä krapula saattaa merkitä usean päivän äärimmäisiä ponnisteluja vaativan selviytymistaistelun. Hari on saanut seurata edellä kuvatun kaltaista kuolintaistelua yllättävänkin läheltä ja useasti. Kyseistä elämän ja kuoleman välistä playoff-kamppailua seuratessa ei voi kuin ihmetellä, että miksi ihminen on vapaaehtoisesti ajava itsensä tähän tilaan. Kerrankos sitä erehtyy ja shîllä lailla, mutta jos sama kaava toistuu viikosta viikkoon, vuodesta toiseen niin voidaan jo esittää se huulille automaattisesti pykivä kysymys: missä on pihvi (org. wheres the meat)? Mikä saa aikuisen ihmisen ajamaan kerta toisensa jälkeen lusikka pohjassa tiiliseinään? Kuten useimmat hetken sisintä tutkittuaan huomaavat, syitä on yhtä paljon kuin ryyppykertoja ja niitähän on paljon.
Viisaimmat, käsi ylös kuinka moni tähän joukkoon voi yhtyä, ovat jopa nähneet valon ja löytäneet Harin vanhaa tuttua jalkaväkikorpraali Hitleriä lainaten ”piipongelman lopullisen ratkaisun”. Piip-sanan tilalle voi tässä yhteydessä huoletta insertoida krapula-termin. Tämä yksinkertaisen nerokas konsepti kantaa ruotsalaiselta jämäviinakselta kalskahtavaa nimeä absolutismi, joka kansankielellä myös lasiin sylkemisenä tunnetaan. Pitänee kuitenkin muistaa, että moisen valaistuksen on kokenut aniharva, joten marginaalina se tässä yhteydessä unohdettakoon.
Harin korviin on vuosien varrella kantautunut mitä erilaisimpia ehkäisy- sekä selviytymiskeinoa kankisen hoidossa. Joku luottaa ennaltaehkäisyn voimaan lipitellen illan mittaan joka toisen lasin vettä viinaksien seassa, poikkeavan kotiin lähtiessään Jaskan grillin kautta hakemassa lihamukin, Iskenderin ja vielä tuplajätin kotimatkaa varten sekä ennen sänkyyn menoa heittävi huiviin jos jonkinlaiset buranat, suolistosalpaajat, vitamiinipommit sekä kalanmaksaöljyt.
Mutta kuten kaikki kunnon grogiveljet tietävät, edellä mainittua kaavaa polkee ainoastaan vihoviimeisimmät metroseksuaalit ja muut yhtä niljakkaat huithapelit. Tosimies vetää menovettä kaksin käsin ja kun se ei tunnu riittävän, niin naapurin aina avulias Risto ”Reilu-Risto” jeesaa tarvittaessa lisäkädellä. Kotiin tullaan, jos tullaan, siitä mistä milloinkin tuntuu. Joskus vedetään nelivedolla putkan kautta kotipahnoille, toisinaan naapuri ohjaa taas kerran kiltisti omalle ovelle kun aamuyöstä postiluukusta lorisee tuoreen aamuhesarin pääle se niin kutsuttu kostokusi. Ja sen kerran kun päättää kokeilla arveluttavankin hintahtavalta soundaavaa ”syyää eka” -metodia niin eiköhän ole aamulla toinen puoli päästä yhtä sinistä jauhelihaa. Ihan vaan sen takia, että tuli nälissään heiteltyä kaiken maailman kotidemarit ja muu ihmissaaste siitä grillin luukulta hevon vittuun arpomasta.
Tästä voidaankin tulla siihen hataraan yhteenvetoon, että keinosta riippumatta ja laadusta tinkimättä (jumalauta HK, mä tartten ne sponsorirahat) jokainen on lopulta oman onnensa seppä mitä tulee krapulasta selviytymiseen.
Harille krapula on aina ollut melko häilyvä käsite. Parhaiten asian tilaa kuvannee sanat väsymys ja luovuus. Hari on muun muuassa oksentanut elämänsä aikana huolimattoman metsurin kahden käden sormilla laskettavan määrän ja tähän lukuun on laskettu mukaan oksennustaudit sekä eräs surullinen kerta kun Hari erehtyi kääntämään kanavaa juuri sillä samaisella hetkellä kun Riitta Uosukainen mehusti ja maustoi viimeisen päälle Liehuva liekinvarsi -kirjansa iljettävimpiä kohtia joita kehtasi nimittää eroottisiksi leikeiksi. Siinä ei ainakaan näköradion kautta kuultuna ollut jumalauta mitään eroottista! Vieläkin meinaa vartalo vatkata krapulapizzat väärään suuntaan ruokatorvessa sitä muistellessa.
Kuten niin moni muu, Hari toteuttaa (ihme humpuukiohjelmienkin esiin nostamaa) varsin yksinkertaista kolmen P:n taktiikkaa. Sillä harvoin on moinen kanada visiteerannut Kivesniemen residenssiä, jota ei olisi Paskan, Panon ja Pizzan kolmiyhteydellä kuitattu. Joskus sitä ihan vaan itseään virkistääkseen ja leikittelyn hauskuudesta vaihtelee järjestystä mitä mielikuvituksellisimpiin asentoihin, mutta usein sitä huomaa silti loppupeleissä tämän krapulan oman lähetyssaarnaajan olevan vaan se paras järjestys.
Haluaisin vielä tähän loppuun lisätä varoittavan sanan. Joskus sitä saattaa ihmispolo ajautua siihen tilaan, että fyysinen krapula on naurettava vitsi tässä tosimiesten pelissä, kun mukaan astuu reippaamman ryypiskelyn johdannaisena normimaailman päälleen kääntävä henkinen kauhun epätasapaino. Tämä ilmiö saattaa joillekin liemiveikoille olla tuttu myöskin lääkärijargontermillä Delirium tremens.
Tässä vaiheessa onkin yleensä otettu jo muutakin kuin mummonmehua ja rasvatonta piimää. Nyt puhutaan siis kunnon Sinolin kittaajien kotitaudista. Näillä kohdin mukaan astuu keinoista viimeinen. Paino sanalla viimeinen, sillä tästä ratkaisusta harhapolulle eksynyt ex-kohtuukäyttäjä (”kohtuuvella mie oon aina ottannu”) saa usein päälleen hienon koristellun puuhaarniskan ja oman huonosti ilmastoidun yksiön. Tässä tarkoitetaan siis niinkin harmittomalta kuulostavaa lääkettä kuin krapularyyppy. Tässä vaiheessa, ja nyt nelisilmät jumalauta tarkkana siellä monitorin ääressä, kannattaa olla äärimmäisen varma mitä tekee. Jos tälle tielle lähdette niin muistakaa vanha valon nähneen profeetan ohje numero uno ja samalla ainoa ohje:
” Krapulan parantaminen viinalla on yhtä tarkkaa hommaa kuin ripulin parantaminen piereskelemällä!”
Tähteinväliseltä katkaisuklinikalta tarinoi reportterinne,
Hari Kivesniemi
